Perjantaina kävin lounastreffeillä erään Kirjoittavan Ihmisen kanssa. Kirjoittava Ihminen on kymmenen kertaa lahjakkaampi kirjoittaja kuin minä, mutta joka siitä huolimatta saa vain harvoin tekstiä aikaan. Kun keskustelu kääntyi vääjäämättä kirjoittamiseen, niin Kirjoittava Ihminen sanoi suoraan, että koska kirjoittaminen on asia, jossa hän on aina ollut hyvä, niin epäonnistumisen pelko on kasvanut sen suhteen valtaviin mittasuhteisiin. Hänen ratkaisunsa ongelmaan on olla kirjoittamatta. Kirjoittavaa Ihmistä lainaten: jos en kirjoita, en voi epäonnistuakaan.
Keittiöpsykologin vakaalla ammattitaidolla ymmärrän sata prosenttisesti mitä Kirjoittava Ihminen tarkoittaa ja kuinka lamaannuttavaa epäonnistumisen pelko on. Aina, kun minun pitäisi kirjoittaa jotain uutta, niin päässä käynnistyy jokin versio sisäisestä monologista, jonka voisi hyvin otsikoida: Ei tämä kuitenkaan onnistu, joten miksi edes yrittää.
Monologi ei käynnisty, kun editoin tai puran päivää paperille, mutta, kun tarkoitus on kirjoittaa jotain vakavaa, eli käsikirjoitukseen tulevaa tekstiä, niin ainoa asia mihin voin kirjoittamissessiossa luottaa on monologi.
Monologi hiljenee, kunhan vain pääsen vauhtiin ja siksi jokainen uusi kirjoitussessio alkaa alkulämmittelyllä, eli turhan kirjoittamisella. Se on oma tapani huijata itseäni. Uskotella monologin pyörittäjälle, ettei kyse ole mistään sen vakavammasta kuin aivojen tyhjentämisestä paperille. Periaatteessa turha on niitä kuuluisia aamusivuja, mutta minä kirjoitan niitä vuorokauden kaikkina hetkinä. Joskus harvoin tapahtuu sellainen ihme, että teksti syntyy heti, kun tartun kynään, mutta valitettavasti nämä kerrat ovat poikkeuksia eivätkä niinkään sääntöjä.
Niin paljon kuin haluaisin olla yksi niistä kirjoittajista, joiden teksti etenee tasaisesti viisi sivua päivässä, niin minun on vain hyväksyttävä se tosiasia, että heidän vauhtinsa ei ole omani. En usko, että mikään määrä kirjoittajaidentiteetin vahvistamista saa sisäistä monologia koskaan sammumaan, minkä takia sen kanssa on vain pakko oppia elämään. Puoliso kutsuu turhan kirjoittamista osaksi prosessia ja niinhän se tavallaan on.
Tällä viikolla monologi on pyörinyt päässä tiuhaan, sillä ennen perjantain lounastreffejä sain valmiiksi kohtauksen, jonka kirjoittamista olin yrittänyt jo kolme päivää. Teoriassa kohtauksen olisi pitänyt syntyä helposti, sillä mielessäni kaikki oli selvää. Oli tuttu ympäristö ja tutut hahmot. Tiesin mitä kohtauksessa piti tapahtua ja mitä sillä oli tarkoitus saavuttaa. Näin mielessäni jopa kuvakulmat, josta halusin kuvailla sen etenemistä. Silti mitään ei tapahtunut, kun tartuin kynään ja aivot tuntuivat olevat yhtä tyhjät kuin edessäni oleva paperi.
Kun teksti lopulta syntyi, se oli vain hailakka versio kohtauksesta, joka oli pyörinyt päässäni jo muutaman viikon ajan. Se oli puolitoistasivua käsin kirjoitettua tekstiä tai 256 sanaa, kun siirsin sen koneelle. Niin tyytyväinen kuin olinkin, että sain edes jotain aikaan, niin jälkikäteen ajateltuna tuntuu käsittämättömältä, kuinka paljon vaivaa kohtauksen kirjoittaminen vaati.
Mistä minä siis kirjoitan, kun puhun turhasta? Tässä erään kohtauksen syntytarina.
Keskiviikko
Kirjoitin kirjasta, jonka olin juuri lukenut ja Havaijin matkasta, josta olin alkanut haaveilemaan lukemani kirjan myötä. Mietin muistikirjaa, jonka haluaisin hankkia kesäreissuja varten ja siitä, kuinka vähän aikaa minulla oli jäljellä, ennen kuin piti suunata pysäkille ja iltavuoroon. Pohdin Aliexpress-ostoksia, Projektia Kahdeksan ja päiväkirjaa, jota olen pitänyt viime vuodesta saakka. Sain kaksi hyvää oivallusta Epäonnistuneen Nanoprojektin seuraavaan osaan liittyen, mutten sanaakaan kohtauksesta, jonka kirjoittaminen oli päivän tavoite.
Torstai
Aamulla kirjoitin kolme riviä päikkäreistä, jotka halusin ottaa (olin herännyt 3:30). Illalla taas siitä, miten en ollut onnistunut kirjoittamaan mitään.
Perjantai
Kahden epäonnistuneen päivän jälkeen mieliala ei ollut perjantaina kovin korkealla. Siksi madalsin rimaa tavallista alemmaksi ja asetin päivän ainoaksi tavoitteeksi pitää kynä liikkeellä. Joten kirjoitin suklaasta, jonka puoliso oli ostanut ystävänpäivän kunniaksi, kustannustoimittajan lähettämistä kommenteista ja niistä kahdesta vanhentuneesta Moleskinen kalenterista, jotka haluan ostaa ebaysta vain kansien värin takia. Ihmettelin, miksi tämän yhden kohtauksen kirjoittaminen tuntui niin mahdottomalta ja suunnittelin kokoelmasivuja, jotka halusin luoda seuraavaan bujoon. Bujopohdintojen jälkeen käänsin sivua ja sitten se vihdoin tapahtui.
Kiitos, kun jaoit! Tällaiset postaukset ovat valtavan arvokasta vertaistukea. Huomaan esimerkiksi, että minulla on jopa ”turhan” tai ”aamusivujen” kirjoittamiseen usein kynnyksenä jo se, että en haluaisi kirjoittaa päiväkirjamaista ”ei-hyödynnettävissä olevaa” tekstiä edes suttuvihkoon, vaan kaiken päiväkirjan ulkopuolisen kirjoittamisen pitäisi olla edes löyhästi ajateltuna proosaa, ”kun minulla kerran on jo päiväkirja”. Kun pääsee lukemaan, miten muutkin kirjoittajat lämmittelevät kuvailemallasi tavalla, se antaa vahvistuksen siitä, että pääasia on, että kynä liikkuu – kyllä se ennemmin tai myöhemmin alkaa piirtää myös proosaan menevää tekstiä paperille, jos vain tilaisuuden ensin itselleen siihen sallii.
Kiva, että näistä postauksista on jotain hyötyä. Itsellekin tekee hyvää törmätä sellaisen ihmisen prosessiin, joka ei tykitä tekstiä kuin pieni kone. Heitäkin on ja hyvä niin, mutta on myös välillä kiva nähdä se vastapuolikin, että tekstiä voi syntyä vaikkakin hitaasti