Syksyllä 2022 luin Bonnie Garmusin Kaikki on kemiaa. Voin valehtelematta sanoa, että kirja oli yksi parhaimmista, jonka olen lukenut moneen vuoteen ja sinkosi heti alkumetreillä viiden parhaan koskaan lukemani kirjan listalle. Kirja oli niitä harvinaisia tapauksia, että sitä ei olisi millään halunnut laskea kädestään ja jos tein jotain muuta kuin luin, kaipasin jatkuvasti takaisin sen luokse. Pituutta kirjalla oli vähän päälle 400 sivua, mutta olisin voinut helposti lukea vielä toiset 400 sivua lisää.
Aivan kuten huumeidenkäyttäjä, joka yrittää jatkuvasti tavoitella sitä ensimmäistä hyvää trippiä, minäkin olen yrittänyt tavoitella sitä samaa lukunautintoa, kuin mitä Garmuksen kirja minulle tarjosi. Valitettavasti en ole päässyt lähellekään.
Vuosi 2023 oli surkein lukuvuoteni pitkään aikaan eikä kuluva vuosi ole ollut yhtään sen parempi. Olen lukenut tähän mennessä 35 kirjaa, joista suurin osa on ollut parhaimmillakin vain ok. Onneksi joukkoon on mahtunut edes muutama valopilkku, kuten BulletJournal -metodi, Betoniruusi ja Eeva Kilven Elämää kaikki päivät. Osa lukemistani kirjoista on ollut taustatutkimusta projektiin Kahdeksan ja vaikka kirjat ovat olleet aiheeltaan kiinnostavia, niin ne ovat olleet joko kirjoitustavaltaan tai sisällöltään todella raskasta luettavaa, minkä takia en kutsuisi lukukokemusta hyväksi.
Sitten käteen tarttui Lola. Törmäsin kirjaan ensimmäistä kertaa viime vuoden puolella ja muistan miettineeni jo silloin, että haluan lukea sen. Mutta, koska kotona odotti aina kasa erääntyviä lainoja, oikeaa hetkeä ei vaan koskaan tullut. Pari viikkoa sitten törmäsin kirjaan uudelleen. Olin töissä ja kirja oli nostettu esille sateenkaarihyllyyn. Pitkin vuoroa vierailin kirjan luona, otin sen käteeni, selaisin sitä hetken, luin rivin tai pari ja laskin sen sitten takaisin. Jossain vaiheessa, kun olin rampannut kirjan luona tarpeeksi monta kertaa, annoin vihdoin periksi ja lähdin kotiin lainausautomaatin kautta.
Luin kirjan loppuun kahdessa päivässä. Se olisi mennyt päivässäkin, jos en olisi vitkutellut aloittamisen kanssa niin myöhään. Kirja oli sekä ilahduttava että ahdistava, mutta ahdistavuudestaan huolimatta sitä oli vaikea laskea kädestä.
Tuntui hyvältä lukea pitkästä aikaan kirjaa, joka vei täysin mukanaan. Tunne, jonka unohdan helposti, kun takan on pidempi vaikea putki. Valitettavasti Lolakaan ei onnistunut katkaisemaan kokonaan tätä ankeaa lukuputkea. Lolan jälkeen tartuin novellikokoelmaan, josta olen kuullut ainoastaan hyvää, mutta luovutin sen kanssa jo puolentoista novellin jälkeen. Nyt kesken on dekkari, jolta odotin enemmän ja ehkä juuri odotusten takia sen lukeminen takkuilee ja pahasti. Toivoakin onneksi on. Nyt hyllyssä odottavat seuraavaksi vuoroaan Sanna Kurosen Suojaosuus ja Joan Didionin South and West: from a notebook. Molemmat kirjoja, joihin haluaisin jo tarttua.
Mutta ensin se dekkari.