Terhi Rannela on pitkän uran tehnyt kirjailija, joka on julkaissut teoksia sekä aikuisille että nuorille. Rannelan esikoinen Puhdas valkoinen ilmestyi vuonna 2004 ja uusin Niin kuin muutkin herrat, nyt loppukeväästä 2023.
Hei Terhi, esittelisitkö itsesi blogin lukijoille ja kertoisitko mistä uusin kirjasi kertoo?
Hei! Olen tamperelainen kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu jo liki 25 teosta. Historia on suuri rakkauteni, mutta olen kirjoittanut myös vinon pinon kirjoja nuorille lukijoille. Tietokirjapuolella olen innostunut sanataideoppaista ja kirjoittajuuden pohtimisesta.
Uusin teokseni Niin kuin muutkin herrat on neljäs historiallinen romaanini ja kertoo Euroopan ja Suomen ensimmäisen naiseläinlääkäri Agnes Sjöbergin tarinan fiktion keinoin.
Miten tämä kirja sai alkunsa?
Poikkeuksellisella tavalla. Kuusi vuotta sitten istuin rovaniemeläisessä kahvilassa puhumassa kirjoittamisesta ihanan kollegani Anu Ojalan kanssa. Anu tietää paljon muun muassa eläinten oikeuksista, ja hän otti puheeksi eläinlääkäri Agnes Sjöbergin. Naisen, josta en ollut ikinä kuullutkaan, mutta jonka elämäntarina sittemmin mykisti.
”Sinun pitäisi kirjoittaa Agnesista kirja”, Anu sanoi.
Ja nyt tänä keväänä sellainen tosiaan julkaistiin –.
Välissä olen kirjoittanut paljon muuta, mutta eläinlääkäritarina on pysynyt matkassa mukana kaiken aikaa.
Millaista taustatutkimusta jouduit tekemään kirjaasi varten? Jäikö jokin tietty yksityiskohta erityisesti mieleen?
Paljonkin. Ja sain tehdä, en joutunut. Rakastan taustatutkimusta, ja uppoudun siihen aina hyvin intensiivisesti. Pääasiassa taustatutkimus on lukemista, lukemista ja vielä kerran lukemista. Löytöretkeilyä arkistoissa, innostumista ja turhautumista.
Ajankuva on romaanissani lähes (pää)henkilön asemassa, ja ajankuvaa pienine yksityiskohtineen maalasin muun muassa Eläinlääkärilehden vanhojen vuosikertojen avulla.
Samana vuonna, kun sain kirjaidean (2017), asuin Pohjois-Saksassa puolisen vuotta. Kirjan Saksan-tapahtumapaikat ovat minulle tuttuja, joskin toki maailmansotien muuttamia.
Myöhemmin kävin Kauhajoen kotiseutumuseossa, jossa on esillä jonkin verran Sjöbergin perheen vanhaa esineistöä, muun muassa Agnesin eläinlääkäri-instrumentteja, todistuksia ja valokuvia.
Helsingin yliopistomuseossa Sjöbergin kirjeitä, opintokirjoja, reseptejä, passeja. Konkreettisten esineiden näkeminen on valtavan innostavaa: tämä ihminen todella eli ja kirjoitti tällaisella käsialalla.
Uusimmassa kirjassasi on erikoinen rakenne. Välillä tarinan kertojana on kirjan päähenkilö Agnes ja välillä joku hänet tunteva henkilö. Näiden lisäksi tarina etenee myös kirjeenvaihdon kautta ja kahdessa luvussa kertojana oli eläin ihmisen sijaan. Miten päädyit tällaiseen rakenneratkaisuun? Oliko rakenne selvä jo alusta lähtien vai syntyikö se vasta kirjoitusprosessin kautta?
Kirjoittajana mietin rakenteita hyvin paljon. Pohdiskelen erilaisia rakenteita myös lukiessani kirjallisuutta: ai näinkin voi kertoa ja kirjoittaa, miksipäs ei. Kiinnostun ”erikoisista” ja yllättävistä.
Agnes Sjöberg on kirjoittanut itse muistelmansa. Se rajasi pois minäkertojan, joka käy läpi kronologisesti elämäänsä. Rakenneratkaisuni avulla sain päähenkilööni riittävää etäisyyttä. Miltä hän mahtoi näyttää esimerkiksi siskonsa, opiskelukaverinsa, entäpä oppi-isänsä silmin? Mahtoi, kysymys on tietenkin tulkinnasta. Todellisuuteen emme pääse käsiksi.
Rakenne auttoi myös alleviivaamaan, että kysymyksessä on sanataide, kaunokirjallinen teos – jossa vaikka koirakin voi saada suunvuoron – eikä tietokirjapohjainen elämäkerta.
Miten päätit, kuka tai mikä edistää tarinaa missäkin luvussa?
Sjöbergin muistelmien sivulauseista ja rivien väleistä löysin ja keksin erilaisia hahmoja. Mainittu koira esimerkiksi poseeraa eläinlääkärin virallisessa väitöskuvassa. Eläinhahmoissa esikuvanani oli Anneli Kannon Veriruusut, jossa (muun muassa) hevosen silmin katsellaan Tamperetta sodan melskeissä 1918.
Mikä oli vaikeinta tämän kirjan kirjoittaessa?
Ajankuvan luominen tyhjästä ja 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten eläinlääketieteestä kirjoittaminen. Maailma oli hyvin erilainen kuin nyt, hoidettavat eläimet pääasiassa hevosia ja lehmiä, sairaudet toisenlaisia.
Kun aloitin kirjoittamisen, en tiennyt aiheesta mitään. Mutta se oli myös kaikkein palkitsevinta: väitän oppineeni kirjoitusprosessin aikana valtavasti. Välillä eläydyin tarinaan niin voimakkaasti, että tuntuu kuin itse olisin työpäiväni aikana hoitanut hevosia.
Mikä taas soljui helpoiten?
Tämä on vaikea kysymys. Kirjoittamisen adjektiivit vaihtelevat päivittäin. Kirjoittaminen on aivan kaikkea riippuen siitä, missä vaiheessa teksti on. Kirjoittaminen on innostavaa, vaikeaa, sujuvaa, tuskastuttavaa, mielenkiintoista, turhauttavaa, motivoivaa…
Debytoit kirjailijana vuonna 2004 nuortenkirjailijana, mutta nykyisin kirjoitat sekä nuorille että aikuisille. Kun mieleesi juolahtaa uusi kirjaidea, miten päätät kummalle lukijakunnalle kirja on suunnattu?
Päätöstä ei oikeastaan tarvitse erikseen tehdä. Jos mieleeni juolahtaa idea historiallisesta fiktiosta, tiedän kirjoittavani aikuisille. Tietokirjani ovat niin ikään aikuislukijoille suunnattuja. Nuorille olen kirjoittanut pääasiassa nykyaikaan sijoittuvia kirjoja. Haluaisin kovasti kirjoittaa hersyvän ja iloa tuovan lastenkirjan.
Onko nuorille ja aikuisille kirjoittamisessa mitään eroa?
Toki on, vaikka kirjoitan kaikille kohderyhmille yhtä kunnianhimoisesti ja suurella rakkaudella. Tämä on melkein oppikirjalause, joka täytyy aina sanoa. 😊 Aikuiskirjani voivat olla tottumattomille lukijoille vaikeita, jos historialliset kontekstit – vaikkapa Demokraattisen Kamputsean punakhmerit tai jatkosota – eivät soita lukijassa mitään kelloja. Tosin ysiluokkalaisetkin ovat tehneet erittäin hienoja esitelmiä vaikkapa Punaisten kyynelten talo -romaanistani. Lukijaa ei saa ikinä aliarvioida!
Kirjoitit nuorille suunnatun Kuparisaari-trilogian yhdessä kirjailija Anneli Kannon kanssa, Apua! Mitä mä sanon? Sanoja hankaliin tilanteisiin Elina Kujalan kanssa ja Miksi en kirjoittaisi? kirjoitusoppaan yhteistyössä Päivi Haanpään kanssa. Miten päädyit tekemään yhteistyötä juuri näiden kirjojen kohdalla?
Luulenpa, että avainsana on ystävyys. Kollegiaalisuus. Kirjoittaminen on tunnetusti yksinäistä (joskin osittain juuri siksi niin ihanaa), mutta välillä on mukava ideoida ja kirjoittaa toisen ihmisen kanssa. Hyvän ystävän kanssa se on tietysti helpompaa. Yhteiskirjoittaminen on taas ajankohtaista, sillä olen juuri kirjoittanut ensimmäiset luvut seuraavaan yhteisromaaniin. Mutta en uskalla hiiskua aiheesta vielä enempää.
Millaista on työskennellä toisen kirjailijan kanssa? Vaikuttiko yhteistyö mitenkään tapaasi työskennellä?
Yhdessä kirjoittaminen on helpompaa ja vaivattomampaa, koska omalla vastuulla on ”vain” puolet teoksesta. On myös huojentavaa, kun käytössä on ikään kuin koko ajan toiset aivot, toinen näkökulma ja toisen kriittiset silmät. Olen kokenut yhteiskirjoittamisen hyvin antoisaksi ja omaakin kirjoittamista syventäväksi. On hyvin opettavaista nähdä läheltä toisen kirjoitustapoja. Toimittajana suhtaudun tekstiin hyvin käytännönläheisesti, ja yhteiskirjoittamista helpottaa, jos molemmilla on sataprosenttinen oikeus editoida toisen tekstiä ilman mieliharmia.
Kollegan kanssa olen uskaltanut kokeilla lajia, jota en yksin uskaltaisi, kuten Annelin kanssa vaihtoehtohistoriaa. Ja nyt taas jotain uutta.
Millainen proosakirjoittaja olet? Harrastatko juonikaavioita ja tarinan etukäteissuunnittelua vai paljastuvatko kirjan tapahtumat sinulle vasta kirjoittaessa?
Vaikuttaa siltä, että jokaisen kirjan kohdalla joudun aina keksimään uudestaan, millainen proosakirjoittaja olen. Toisaalta se on myös virkistävää. Hyllyssäni on paljon erilaisia kirjoitusoppaita, ja istun säännöllisesti erilaisilla luovan kirjoittamisen kursseilla saadakseni uusia ideoita.
Suurimmalla osalla kirjoittajilla on hyviä ja huonoja kirjoittamispäiviä. Hyvänä päivänä kaikki sujuu ja kirjoittamisesta saa valtavasti energiaa, kun taas pahimpina päivinä teksti takkuaa ja jokainen sana on työn takana. Millainen on oma suhtautumisesi kirjoittamiseen? Mistä löydät intoa jatkaa, silloin kun kirjoittaminen ei suju?
Olen ollut alalla parikymmentä vuotta. Minulla on hyvin zen & jalat maassa -suhtautuminen kirjoittamiseen. Omakohtaisesta kokemuksesta tiedän, että erilaiset vaiheet vuorottelevat kirjoittamisessa – niin kuin elämässäkin. Vaivattomista päivistä pitää olla kiitollinen, niin kuin olenkin. Tiedän myös varmuudella, että vaikeuksia tulee, joka ikisen kirjan kohdalla, mutta pahimmistakin vastoinkäymisistä pääsee lopulta tavalla tai toisella yli. Elämässä ja kirjoittamisessa.
Millainen on mielestäsi ihanteellinen kirjoituspäivä?
Se on lopulta hyvin yksinkertainen. Ihanteellisena kirjoituspäivänä minulla on aikaa kolmelle asialle: kirjoittamiselle, lukemiselle ja liikkumiselle. Olen yrittänyt järjestää elämäni siten, että pääasiassa nämä asiat toistuvat päivittäin.
Ja tee! Kirjani eivät syntyisi ilman mustaa teetä.
Mitä taas tulee kirjoitettujen liuskojen tai luettujen sivujen määrään? Jokainen löytää vähitellen oman rytminsä ja tapansa tehdä. Toisiin vertailemalla tekee itselleen vain hallaa.
Mitä seuraavaksi kirjoittamisen saralta? Onko työn alla jo uusi käsikirjoitus?
Syksyllä ilmestyvä nuorten novellikokoelmani Vaarallinen keli on saatu juuri painovalmiiksi. Mustanpuhuva teos luotaa väkivalta-aihetta monelta kantilta.
Lisäksi kirjoitan parhaillaan 1930-luvulle sijoittuvaa historiallista romaania ja jo aiemmin mainitsemaani yhteiskirjaa ystäväni kanssa.
Kiitos haastattelusta!
Terhi Rannelan kotisivut: https://terhirannela.org/
Sarjan aikaisemmat haastattelut: Kurkistus prosessiin