Aina välillä käy niin, että kirja yllättää. Näin kävi tällä viikolla Roope Lipastin Porakonekirjoittajan kanssa. Minulla ei ole vieläkään minkäänlaisia muistikuvia kirjan varaamisesta eikä minulla ollut siksi myöskään mitään ennakko-odotuksia, kun tartuin siihen. Lipastin kirja koostuu lyhyistä, itsenäisistä teksteistä, joiden taustalla kulkee löysä juoni työnhausta ja sairastumisesta. Tekstit itsessään ovat hauskoja havaintoja ympäristöstä, ihmisistä ja kirjailijan elämästä. Ensimmäiset viisikymmentä sivua eivät aiheuttaneet sen suurempia ihastuksen tunteita, mutta sitten jotain muuttui ja sain olla se hullu nainen ratikkapysäkillä, joka nauroi itsekseen kirja kädessä.
Oliko kirja järisyttävä lukukokemus? Ei todellakaan.
Oliko se juuri sitä, mitä tarvitsin tähän väliin? Ehdottomasti kyllä.
Jos mittaisin elämän hohdokkuutta lukemieni kirjojen perusteella, niin alkuvuosi on olut surkea. Olen lukenut monta ihan ok kirjaa, mutta ei mitään, mikä olisi kunnolla vienyt mukanaan. Ei edes Ender’s game vaikka kaikki ympärilläni hehkuttivat kirjaa ja kertoivat lukeneensa sen yhdeltä istumalta.
Minulta meni siihen melkein kaksi viikkoa.
Siksi Lipastin kirja tuli tarpeeseen. Teki hyvää muistaa, kuinka ihanaa lukeminen voi parhaimmillaan olla. Hassua, miten nopeasti unohdan tämänkin asian, kun takana on huono putki.