Liisa Louhela on Hailuodossa asuva vapaa kirjailija, jonka esikoisromaani Kaikkeus on meidän ilmestyi keväällä 2021.
Hei Liisa, esittelisitkö itsesi blogin lukijoille ja kertoisitko mistä uusin kirjasi kertoo?
Hei Eeva ja blogin seuraajat! Kaikkeus on meidän oli ensimmäinen romaanini, jota ennen olen julkaissut tietokirjan ja runoteoksen. Minua kiinnostavat useammat kirjallisuuden lajit ja vaikka tällä hetkellä taideproosa tuntuu lajeista läheisimmältä, niin esimerkiksi tietokirjallisuus ja lapsille kirjoittaminen houkuttelevat myös.
Kaikkeus on meidän on kirja vapaudesta, rakkaudesta ja yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta. Kirjassa 17-vuotias, vapautta janoava Reeta rakastuu romaninuorukaiseen Tenhoon. Kirjassa kurkistetaan romaniväestön ja pääväestön välisiin suhteisiin, sekä naisen asemaan, romaniväestön asemaan ja ajan ilmapiiriin 1930-luvun Kainuussa.
Miten tämä kirja sai alkunsa?
Mielessäni oli alkukuva, jossa oli nainen junassa. 1930-luvun Kainuu oli minulle tuttu miljöö kun aloitin kirjoittamisen, olin kirjoittanut graduni tuohon maisemaan aate- ja oppihistorian oppiaineesta. Olin tutustunut tuon ajan ilmapiiriin ja aattelliseen liikehdintään ja satuin innostumaan samaan aikaan Suomen romanien kansanmusiikista eli kaaleenlauluista. Sijoitin tuohon aikaan ja miljööseen entä jos -alkuisia ajatuksia ja hahmot alkoivat elämään mielessäni.
Teoksessa käsitellään romanikulttuuria ja tarkastellaan heidän asemaansa yhteiskunnassa. Millaista tästä aiheesta oli kirjoittaa?
Romanikulttuuria tarkastellaan kirjassani ulkopuolisen katseen kautta. Se oli helpottavaa ja toisenlaisella rajauksella taustatyön määrä olisi varmaan paisunut liiaksi. Etsin taustamateriaaleista kohtia, jotka herättivät minussa jonkinlaisia reaktioita, tunteita tai uusia ajatuksia. Tutkiskelin myös omia ennakko-oletuksiani. Kun luin 1930-luvun lehdistön kirjoituksia liittyen romaniväestöön, oli melkein kuin olisin seurannut Euroopan 2015 siirtolaiskriisin jälkeistä keskustelua. Retoriikka oli toiseuttavaa, romaneihin viitattiin vaikkapa parvina ja laumoina, aivan kuten siirtolaisiin viitataan yhä edelleen. Kaikki se vallankäyttö jota romaniväestöön on kohdistettu kautta historian sekä vallankäyttäjien, että pääväestöön kuuluvien kansalaisten puolelta oli surullista ja silmiä avaavaa luettavaa.
Kaikkeus on meidän on tarina valtaväestöön kuuluvan naisen ja romanimiehen rakastumisesta. Kuinka paljon tiesit romanikulttuurista ennen kuin lähdit kirjoittamaan aiheesta.
Romanikulttuurin tuntemukseni oli aika hataralla pohjalla kun lähdin etsimään taustamateriaaleja, on hämmästyttävää kuinka vähän Suomen romanien historiaa ja kulttuuria käsitellään vaikkapa peruskoulussa ja lukiossa. Taustamateriaaleja haaliessa iloitsin siitä, että prosessin päätteeksi tulen tietämään tästä rikkaasta kulttuurista enemmän.
Millaista taustatutkimusta jouduit tekemään kirjaasi varten? Jäikö jokin tietty yksityiskohta erityisesti mieleen?
Mä olen opiskellut aate- ja oppihistoriaa pääaineenani Oulun yliopistossa ja oli miellyttävää palata tiedonhakuun ja historiallisten lähteiden pariin ja erityisen mielenkiintoista siitä teki se, että tällä kertaa kyseessä oli taiteellinen tutkimusmatka. Luin tutkimuksia ja 1930-luvulla tai 1930-luvusta kirjoitettuja romaaneja, aikalaiskuvauksia, kuuntelin musiikkia, luin vanhoja sanomalehtiä, tutkailin valokuvia, soittelin tutkijoille ja istuin Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Minulla oli myös apunani romaniväestöön kuuluva lukija, joka tunsi romanien historiaa ja antoi arvokasta palautetta. Romaanissani päähenkilö rakastuu nuoreen romanimieheen. Mieleenpainuvinta oli kun kuuntelin SKS:n romaniarkistossa vanhoja kelanauhoja kulkemisen ajoilta. Yhdellä nauhalla romaniperheen nuori poika, jolla oli sama nimi kuin päähenkilölläni, alkoi laulamaan vanhoja romanilauluja. Silloin tuntui kuin hahmoni olisi herännyt hetkeksi eloon.
Kuinka helppoa tai vaikeaa tämän kirjan kirjoittaminen oli?
Kirjoittaminen oli pitkään pääasiassa nautinnollista ja jollain lailla kepeää ja erehdyin kuvittelemaan, että se voisi olla sitä myös läpi prosessin. Tuli kuitenkin eteen vaihe kun kokonaisuus oli oikeasti kursittava kokoon, pidettävä huoli ajankuvan paikkaansapitävyydestä, kielen ja murrekerronnan yhtenäisyydestä, kaikki se loputon yksityiskohtien tarkistelu ja jokaisen valinnan kyseenalaistaminen. Onneksi apunani oli kustannustoimittaja Silja Koivisto, joka ohjasi löysäämään suitsia oikeissa kohdissa. Juuri nyt ajattelen, että romaanin kirjoittaminen on järkyttävän vaikea ja väistämättä myös raskas prosessi ja että täytyy muistaa iloita ja nauttia sitäkin vahvemmin niistä vaiheista kun se ei ole sitä. Onneksi niitäkin riittää.
Ennen esikoisromaaniasi, sinulta on ilmestynyt tietokirja Sata yötä ulkona – Opas ulkona yöpyjälle (2018) sekä runo- ja valokuvateos Ihmiset täällä (2020), yhteistyössä valokuvaaja Tiina Wallinin kanssa. Kaikki kirjoittamasi kirjat ovat hyvin erilaisia keskenään. Miten näiden teosten kirjoittamisprosessit erosivat toisistaan? Muuttuivatko ne kirjasta kirjaan vai pysyivätkö työskentelytapasi suurin piirtein samoina?
Prosessit ovat eronneet toisistaan paljon. Sata yötä ulkona -kirjan taustalla oli haaste, eli vietin vuoden aikana sata yötä ulkona ja pidin projektista blogia. Blogitekstien aiheista oli hyvä lähteä kirjoittamaan kokonaisuutta. Vasta nyt kun olen työstänyt romaanikäsikirjoituksia ymmärrän kuinka verrattaen helppo Sata yötä ulkona -kirjan tekoprosessi olikaan. Kyseistä kirjaa kirjoittaessani ymmärsin, että todella haluan kirjoittaa kirjoja työkseni ja se oli vahvistava kokemus.
Ihmiset täällä -kirjan runot on kirjoitettu haastattelemieni ihmisten omien puheiden pohjalta. Olennaisen nostaminen keskiöön, hahmojen puheen rytmin kanssa pelaaminen ja tiivistämisen taito ovat tietenkin myös romaanin kirjoittamisen ydintä, mutta runojen kirjoittaminen ehkäpä syvensi ymmärrystä näiden merkityksestä. Mutta kyllä fiktiivisen maailman luominen vaatii niin monien eri elementtien yhtäaikaista hallintaa ja kärsivälllisyyttä, että muut lajit tuntuvat rennommilta sen rinnalla. Runojen kirjoittaminen ja kokonaisuuden koonti on jäänyt mieleen kevyenä, ilmavana ja ravitsevana kokemuksena.
Millainen proosakirjoittaja olet? Harrastatko juonikaavioita ja tarinan etukäteissuunnittelua vai paljastuvatko kirjan tapahtumat sinulle vasta kirjoittaessa?
Tällä hetkellä kirjoitan biofiktiota, eli proosaa jonka keskeiset henkilöt ovat todella eläneet. Myös keskeiset tapahtumat ovat jo tiedossa ja minun osani on valita mitä valotetaan, mistä kulmista ja miten. Siltikään en ole tehnyt juonikaaviota, eli pidän siitä, että tarinan kuljetus ja aiheen käsittely avautuvat minulle pala palalta. Siinä on löytäjän iloa ja parhaimmillaan seikkailun makua.
Valmiit kirjoitusrutiinit tuntuvat rajoittavilta, mutta ovathan ne hyödyllisiä. Olen ratkaissut ongelman niin, että vaihtelen rutiinejani ja jokainen kirjoitusviikko voi olla erilainen. Usein esitän alitajunnalleni jonkin kysymyksen, lähden kävelemään, kuuntelen samalla musiikkia ja odottelen vastausta tai hahmottelen kohtauksia samalla kuin kävelen.
Suurimmalla osalla kirjoittajilla on hyviä ja huonoja kirjoittamispäiviä. Hyvänä päivänä kaikki sujuu ja kirjoittamisesta saa valtavasti energiaa, kun taas pahimpina päivinä teksti takkuaa ja jokainen sana on työn takana. Millainen on oma suhtautumisesi kirjoittamiseen? Mistä löydät intoa jatkaa, silloin kun kirjoittaminen ei suju?
Kirjoittaminen on sen verran koukuttavaa edelleen, ettei minulla ole vaikeuksia motivoida itseäni jatkamaan. Ongelmat ovat sen kaltaisia, että erehdyn vaikkapa kirjoittamaan jotain kohtauksia liian aikaisin, vaikka järkevämpi olisi viipyä vielä taustamateriaalien seurassa. Opettelen sitä, etten yrittäisi vääntää tekstiä väkisin, luovuttamisen taitoa myös. Jumeja lääkitsen kuuntelemalla kun toiset kirjailijat tai muiden alojen taiteilijat kertovat prosesseistaan. Lukeminen ja elokuvat kulkevat toki myös tässä mukana, samoin prosessipäiväkirja, jota kirjoitan varsinaisen käsiksen rinnalla.
Millainen on mielestäsi ihanteellinen kirjoituspäivä?
Olen tyytyväinen jokaisesta päivästä kun tekstiä syntyy. Ihanteellinen päivä on sellainen, jonka aikana käsikirjoitus on edistynyt tai olen oivaltanut jotain uutta liittyen romaanin maailmaan. Sellainen, jonka jälkeen olen intoa täynnä ja tunnen eläneeni, jolloin tekee mieli kertoa jollekin, että mitä kaikkea olen päivän aikana kokenut – vaikka kaikki eläminen ja kokeminen olisi tapahtunut neliömetrin säteellä, hieman kirjoittaen ja kirjoja lukien, tiivisti omissa ajatuksissa kulkien.
Mitä seuraavaksi kirjoittamisen saralta? Onko työn alla jo uusi käsikirjoitus?
Viimeistelen tällä hetkellä lapsille suunnattua musiikki-aiheista tietokirjaa ja työstän jo mainittua romaanikäsikirjoitusta. Haaveilen tulevista töistä, olisi ehkä mukavaa levähtää vaikkapa tietokirjallisuuden parissa seuraavaksi. Arvaan, että joku katala proosa-aihe tulee kuitenkin ja houkuttelee minut matkaansa.
Liisa Louhelan kotisivut: https://www.liisalouhela.com/
Sarjan aikaisemmat haastattelut: Kurkistus prosessiin