Rachael Herronin kirjoittamisaiheinen -podcast on ollut jo pitkään yksi suosikeistani. Se on ollut myös inspiraationa näilläkin sivuilla pyörivään Kurkistus prosessiin -haastattelusarjaan. Kuunneltuani podcastia vuosia, huomasin jossain vaiheessa olevani siihen jo aika kyllästynyt. Välillä olin turhautunut Herronin tapaan haastatella ihmisiä, mutta enimmäkseen olin vain kyllästynyt sen haastatteluformaattiin. Eikä kyse ollut pelkästään Herronin podcastista vaan kaikista, jossa oli viikoittain vaihtuva haastateltava. Joten pidin sitten podcastista taukoa ja etsiskelin itselleni uutta kuunneltavaa. Haastatteluformaatti näyttää olevan kirjoittamispodcasteissa se yleisin formaatti, mutta onneksi löysin muutamia, joissa äänessä oli aina samat juontajat viikosta toiseen.
Keväällä olin taas valmis kuuntelemaan haastatteluja ja palasin Herronin pariin. Tauossa oli sekin hyöty, että jaksoja oli kertynyt roimasti ja sain bingata niitä putkeen, mikä on muutenkin suosikkitapani kuluttaa mitä tahansa viihdettä. Yksi kysymys, jota Herron on jo pitkään kysynyt haastateltaviltaan on: ”What affects your writing in a surprising way / Mikä vaikuttaa kirjoittamiseesi yllättävällä tavalla?” Kaikista niistä kysymyksistä, joita Herron vierailleen esittää, tämä on aina ollut se, jota olen miettinyt eniten. Pitkään en tiennyt oikeastaan mitä tällaiseen kysymykseen pitäisi vastata, mutta nyt minulla on siihen vastaus.
Negatiivisesti kirjoittamiseeni vaikutta hoitokoirat. Pari ihanaa, hassua pientä otusta, jotka ovat olleet meillä tänä keväänä jo pari kertaa hoidossa, ovat tulossa seuraavan kerran kesäkuussa ja tulevat toivottavasti hoitoon meille vielä monta kertaa senkin jälkeen. Ja niin ihania kuin nämä koirat ovatkin niin kun he ovat meillä, en kirjoita sanaakaan. Ei siksi, että koirat vaativat niin paljon huomiota, vaan koska aamu-ulkoilut ovat helvetistä ja vaikka olen aamuihminen niin uloslähteminen heti heräämisen jälkeen saa koko päivän väärällä tavalla vinksalleen.
Positiivisessa mielessä kirjoittamiseeni vaikuttaa, yllättävä kyllä, päivätyö. Se pakottaa käyttämään hyväksi sen vähäisen vapaa-ajan mitä on ja arvostamaan kaikkia ylimääräisiä vapaita, kuten viime viikon lakkoa. Kun on perusterve kaupunkilainen, jolla ei ole lapsia enkä ollut lakkovahti, rikkuri tai työvelvoitettu niin lomastahan se lakko meni.
Kirjoitin pelkästään lakon ensimmäisenä päivänä enemmän kuin mitä tavallisesti kahdessa viikossa. Muina päivinä tahti ei ole ollut ihan yhtä hurja, mutta pitkästä aikaa koin saavani kerrankin kirjoittaa tarpeeksi.
Ylimääräinen viikon vapaa oli tervetullutta myös siitä syystä, että viime aikoina päällimmäisin tunteeni kirjoittamisen suhteen on ollut turhautuminen. Loppu on häämöttänyt näköpiirissä jo pitkään, mutta riippumatta siitä minkälaisia tavoitteita asetin itselleni, en saavuttanut niistä yhtäkään. Helmikuussa luulin saavani tämän editointikierroksen maaliskuussa valmiiksi, maaliskuussa haaveilin huhtikuusta ja vappuna oli vain pakko todeta, että ei. Ei tämä valmistunut vieläkään.
Käsikirjoitus on edistynyt koko kevään ihan samaa vauhtia kuin aina ennenkin eli tunnin niinä aamuina, kun olen aamuvuorossa ja kahdesta kolmeen tuntia kun olen illassa. Mutta, mitä lähempänä loppua olin, sitä hitaammin käsikirjoitus tuntui edistyvän.
Kiitos lakon olen taas toiveikkaampi valmistumisen suhteen. Toukokuun loppuun on tasan kolme viikkoa, joten jospa se tästä. Ehkä toukokuu on vihdoin se kuukausi, kun voin todeta, että nyt tämä kierros on valmis.