Aika usein olen törmännyt kirjastotyössä sellaiseen kommenttiin että, ”Oih, kuinka ihanaa! Minäkin haluaisin työn, jossa saisi lukea työajalla.”
Yleensä olen vastannut näille ihmisille, että niin minäkin!
Työajalla lukeminen on yllättävän sitkeästi elävä myytti, josta ei kirjastomaailmassa päästä varmaan koskaan eroon. Jos työtehtäviin kuuluu kirjavinkkauksia, niin lukemista varten saa pitää etäpäiviä, mutta ei yhdessä tai kahdessa päivässä ehdi mitenkään lukea jokaisen luokka-asteen jokaista vinkattavaa kirjaa, eli enimmäkseen se työtehtäviin lukeminen tapahtuu ihan omalla ajalla työpäivän jälkeen.
Mutta se mistä kirjaston asiakkaat harvoin tietävät, on millaisessa kirjapöhinässä kirjastotyössä saa velloa. Otetaanpas vaikkapa hyllyttäminen, eli palautettujen kirjojen pistäminen takaisin hyllyihin. Hyllyttäminen on kirjastojen päivittäistä perustyötä, joka valitettavasti ei ole kaikkien kirjastolaistenkaan silmissä erityisen arvostettua. Se nähdään välillä vain pakollisena pahana ja ehkä jopa ala-arvoisen työtehtävänä, siitä huolimatta, että hyllyttäminen on perusedellytys kirjastojen toiminnan kannalta. Jokainen väärin hyllytetty kirja, on yksi kirja lisää, jota emme välttämättä enää koskaan löydä kokoelman syövereistä. Hyllyttäminen voi näyttää urakkatyöltä ja joillekin se varmaan onkin sitä, mutta jos kirjat ovat se oma juttu, niin hyllyttäminen on yksi parhaista kirjapöhinän lähteistä.
Hyllyttämisessä ei ole aikarajaa ja sitä saa tehdä juuri niin hitaasti kuin on tarvetta. Siinä saa selailla kirjoja, tutkailla niiden kuntoa ja poistella niitä, jotka ovat jo tulleet tiensä päähän. Hyllyttäminen on eksymistä takakansitekstien maailmaan, kirjalöytöjen tekemistä ja haaveilua kaikista niistä kirjoista, joita haluaisi lukea, mutta tietää ettei tule koskaan ehtimään. Hyllyttäminen on tirkistelyä. Se on tutustumista kaikkiin niihin kirjoihin, joita asiakkaat lukevat bestsellereiden lisäksi ja jos maailma olisi normaali, se olisi myös kirjojen esillepanoa ja mielenkiintoisten kirjojen esillenostamista.
Ja yllättävää kyllä, pöhinässä syntyy myös tekstiä. Yksittäisiä lauseita tai virkkeitä. Joskus vain häivähdyksiä teksteistä, jotka vielä etsivät muotoaan. Tällä viikolla minulla syntyi tekstiä juuri tällaisessa pöhinässä. Se ei tapahtunut hyllyttämisen lomassa vaan hakulistaa tehdessä, kun haahuilin hyllyjen välissä ja poimin kärryyn asiakkaiden tekemiä varauksia. En muista enää edes mikä kirja oli kyseessä. Muistan vain, että se oli jokin englanninkielinen pokkari, jonka poimin hyllystä, luin takakannesta pari ensimmäistä riviä ja se riitti laukaisemaan jotain. Kaivoin sitten kännykän esille ja aukaisin sähköpostin, ainoa muistiinpanoväline joka kännykässäni on tällä hetkellä, ja kirjoitin sanat ylös. 46 sanaa. Sen verran syntyi sillä hetkellä.
Viime aikoina näitä sanoja on syntynyt vähän kaikenlaisissa paikoissa. Töissä, työmatkalla tai muuten vaan niinä hetkinä, kun tavallaan miettii kirjoittamista, mutten kuitenkaan. Usein niitä syntyy myös öisin. Varsinkin ennen nukahtamassa.
Kirjapöhinässä vellomisen lisäksi olen miettinyt tällä viikolla paljon myös näitä uutisia. Kyseessä on siis Amanda Gormanin runojen kääntämisestä syntynyt kiista ja siitä, kuka on oikeutettu kääntämään kenenkin tekstejä. Mikä tekee koko tilanteesta absurdin on se, että Gorman oli itse halunnut Rijnevaldia runonsa hollanninkieliseksi kääntäjäksi. Mutta kun internet raivostuu, niin internet raivostuu ja siinä on valitettavasti järki kaukana.
Kukaan ei varmaan kiistä, etteikö taidemaailmassa vallitse epätasa-arvoa muiden kuin valkoisten tekijöiden suhteen, mutta vääryyden korjaaminen toisella vääryydellä ei ole oikea tapa ratkaista nykyistä vinoumaa. En usko, että kukaan haluaa kuitenkaan päätyä sellaiseen tilanteeseen, että kääntäjiltä, näyttelijöiltä tai jopa kustannustoimittajilta aletaan penätä etnistä taustaa, seksuaalista suuntautumista tai uskonnollista vakaumusta, ennen kuin he saavat töitä osakseen.
Ja lopuksi vielä linkki fingerporiin, joka kiteytti asian todella hienosti <3