Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä. Vai pahentaako?

Kirjoitan tässä blogissa aika harvoin mistään muusta kuin kirjoittamisesta. Osittain tämä johtuu siitä, että kirjoittaminen kiinnostaa aiheena, mutta myös siitä, että bloggaaminen on johdonmukaisempaa, kun on selkeästi rajattu aihealue. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö minulla olisi mielipiteitä muistakin asioista sillä voi kuulkaas! Minullahan on mielipiteitä melkein jokaisesta asiasta. Olen kuitenkin myös vahvasti sitä mieltä, ettei jokaista mielipidettä tarvitse tuoda julkisesti esille. Ei ainakaan samana päivänä, kun se juolahtaa mieleen, eikä varsinkaan hirveällä kiireellä vain, jotta saa olla ensimmäisenä äänessä.

Aina välillä eteen tulee kuitenkin jokin aihe, josta haluan puhua ja jonka haluan nostaa esille, joten siksi tämä teksti.

Hesarissa oli tiistaina artikkeli nimeltä Nimikirjoitus.

Rakenteellinen syrjintä työnhakuprosessissa on asia, josta pitää puhua enemmän. Olen itsekin joutunut turvautumaan samaan keinoon kuin Shadia Raski, eli laittamaan hakemukseen suomalaisen kutsumanimeni Eeva, sen sijaan, että käytin virallista arabiankielistä nimeäni. Ainakin Oulun seudulla 2000-luvun alkupuolella oli iso merkitys lähetettyjen työhakemusteni vastausprosenteissa, lukiko hakemuksessa Hawa Al-Sadoon vai Eeva Al-Sadoon. On aika ikävää lukea, että 20 vuotta myöhemmin tilanne on vieläkin yhtä surkea.

Kannattaa myös lukea Prossimo Treno -nimimerkillä (6.10 klo 5:38) kirjoittama kommentti. Kommentti on asiallinen ja hyvin kirjoitettu ja se aika lailla summasi sen, mikä rekrytointiprosessissa on tällä hetkellä vikana.

Uuden henkilön palkkaaminen on työnantajalle aina riski. Työmarkkinoiden rakenteellinen syrjintä ei tule kuitenkaan koskaan katoamaan niin kauan, kun työnantajien asenne rekrytointitilanteissa on se, että ulkomaalaisen nimen omaavaa henkilöä ei kannata edes harkita, koska heidän taustansa saattaisi tuoda mukanaan lisää riskejä.

Työnantajien epäonneksi nimi ei valitettavasti kerro hakijan soveltuvuudesta tehtävään oikeastaan mitään. Nimi ei paljasta työntekijän työhistoriaa, koulutusta, syntymämaata, ei edes kielitaitoa. Ulkomaalaiselta kuulostava nimi ei paljasta hakijasta muuta kuin sen, että jossain vaiheessa tämä henkilö tai hänen perheensä, on muuttanut Suomeen. Kuinkahan monta sukupolvea pitää kulua, ennen kuin tälläkään tiedolla ei ole työnhakutilanteessa enää mitään painoarvoa?

Ja siksi on niin tärkeää, että asiasta puhutaan ja se nostetaan esille. Ongelmia ei voida käsitellä ja ratkaista, ennen kuin niiden olemassaolo on myönnetty.

Realistiminä ei usko sellaiseen utopiaan, että rakenteellinen syrjintä tulee koskaan katoamaan yhteiskunnasta. Optimistiminä sen sijaan uskoo, että ainakin rekrytointiprosesseissa tilanne tulee paranemaan, kunhan tämä nykyinen rekrytoinnista vastaava 40–60-vuotiaiden ikäpolvi poistuu työmarkkinoilta ja nuorempi, kansainvälisempi sukupolvi, etenee urallaan päätösvaltaisiin asemiin.

Toinen aihe mistä minulla on paljon mielipiteitä, on rasismi. Voisin kirjoittaa tästä oman postauksen jossain vaiheessa, mutta nyt ajattelin vain sivuta aihetta pikaisesti. Koska olen tällainen, stealth mamu, eli etninen taustani ei näy päällepäin, en voi kertoa teille millaista on kävellä kadulla ja kuulla tuntemattomien huutamia rasistisia solvauksia. Sen sijaan voin kertoa jostain muusta.

Yhdeksän vuotta sitten, kun mentiin miehen kanssa naimisiin otin käyttöön hänen sukunimensä. Samalla vaihdoin etunimeni virallisesti Eevaksi. Työnhakumielessä nimenvaihdolla ei ollut enää siinä vaiheessa mitään merkitystä. Työskentelin silloin IT-alalla, joka oli muutenkin aika kansainvälinen työympäristö eikä nimi ollut painavin peruste haastatteluun pääsemiselle.

Nimenvaihdolla oli sen sijaan sellainen yllättävä ja positiivinen vaikutus, että tavatessani uuden henkilön minulta ei enää jatkuvasti udeltu henkilöhistoriani perään. Oli kuormittavaa olla jatkuvasti tilivelvollinen etnisyydestäni ja vastata kysymykseen mistä olen kotoisin tai kuinka kauan olen asunut Suomessa. Vaikka kysyjien motiivit olivatkin aina vilpittömät, niin kysymys oli silti ainainen muistutus siitä, että olin erilainen enkä kuulunut joukkoon.

Omaan identiteettiin nimenvaihto ei vaikuttanut mitenkään, eikä se poistanut tarvetta tavata sukunimeä, kun asioin puhelimessa. Nykyisin ainoa nimestä kokemani ennakkoluulo liittyy siihen, että kaikki luulevat minun osaavan ruotsia.