Tänään olen istunut kirjastossa, tukenut paikallista kahvilaa yhden laten verran, kuskannut kissaa eläinlääkäriin ja etsinyt tietoja perhosista keskeneräistä kohtausta varten. Epäonnistunut nanoprojekti pyörähti viime viikolla yhdellä koelukijalla ja kuun vaihteessa se menee vielä kolmelle muulle. Tämä antaa minulle puolitoista viikkoa aikaa sitoa ne lukemattomat langanpätkät, jotka olen jättänyt tekstiin roikkumaan. Osan kohdalla kyseessä on pienistä asioista, kuten päättää, mitä sanaa haluan käyttää tietyssä tilanteessa, kun taas osassa kyse on suuremmasta kokonaisuudesta, kuten kirjoittaa lopputaistelu. En usko, että puolitoista viikkoa riittää ihan kaikkeen, mutta jokainen työstetty kohta on eteenpäin.
Epäonnistuneen nanoprojektin editoiminen osoittautui loppujen lopuksi yllättävän työlääksi projektiksi. Alkuun homma sujui helposti ja eteni vauhdilla ja minä suunnittelin lähettäväni tekstin ensimmäiselle koelukijalle jo lokakuun lopussa. Sitten tapahtui tiistai, jossa vierähti lopulta yli kolme viikkoa. Voisinpas sanoa, että keskiviikko oli helppo tapaus, mutta valitettavasti se ei ollut. Keskiviikko oli helpompi, mutta ei helppo. Epätoivo iski varsinkin niinä hetkinä, kun seilasin keskiviikosta tiistaihin ja takaisin eikä teksti vaikuttanut etenevän millään. Näin jälkikäteen ajateltuna niin kyllähän se eteni, askeleet olivat vain niin pieniä, ettei niitä meinannut huomata kaiken muun keskellä.
Editoiminen helpottui vasta sitten, kun keskiviikko vaihtui vihdoin torstaiksi. Loppukässärin luvuissa oli kohtauksia, jotka menivät heittämällä paikoilleen ja toisia, jotka vaativat enemmän työtä. Samanlaista jumitusta kuin mitä koin tiistain ja keskiviikon kohdalla ei onneksi enää tapahtunut.
Tämän blogin edellisestä postauksesta on vierähtänyt yli kuukausi. Osittain tauko johtui projektin työvaiheesta, sillä kuinka monella eri tavalla voin kertoa editoivani tekstiä? Suurimmaksi osaksi hiljaisuus johtui kuitenkin Gazan sodasta. On ollut raastavaa seurata, mitä Gazassa on tapahtunut jo yli kuukauden päivät. Hamasin hyökkäys oli ehdottomasti väärin, mutta ei palestiinalaisten kollektiivinen rangaistus ole oikea tapa ratkaista ongelmaa, jonka juuret ulottuvat paljon syvemmälle kuin 7.10. hyökkäys. Inhimillisen kärsimyksen määrä Gazassa on kestämätön, samoin kuin ajatus siitä, kuinka moni maa antoi kansanmurhalle epävirallisen hyväksynnän pysymällä hiljaa, kun olisi voinut toimia.