Viikonloppuna tapasin kirjailijaystävää ja vietimme kaksi kiinnostavaa iltapäivää kirjallisuuden parissa. Juteltiin kirjoittamisesta, kirjastotyöstä, kuunneltiin hyviä keskusteluja kirjallisuudesta ja oltiin molemmat sitä mieltä, että Helsinki Litissä on jotain erityisen ihanaa. Se ei ole samalla tavalla häsläämistä ja kiirehtimistä, kuten kirjamessut. Tapahtuma on huomattavasti rauhallisempi ja keskusteluille on paljon enemmän aikaa.
Suurin osa Litissä esiintyneistä kirjailijoista oli minulle uusia tuttavuuksia, kun taas osasta olin sentään kuullut aiemmin. Joiltakin olin jopa lukenut jotain, mutta yhdeltäkään en sitä uusinta kirjaa. Toisin kuin Koko Hubara en valmistautunut messuille lukemalla kuumeisesti esiintyjien kirjoja. Sen sijaan mietin lankoja ja huivia, jota halusin neuloa tapahtuman aikana.
Jamaica Kincaid oli perjantai-illan viimeinen esiintyjä, tai olisi ollut, mutta joutui perumaan tulonsa. Onneksi jäin kuitenkin kuuntelemaan Hubaran ja Kincaidin kirjojen kääntäjien välistä keskustelua. Kincaidin tuotanto alkoi kiinnostamaan sen verran, että laitoin kolme hänen kirjaansa varaukseen.
Mitä tulee omaan kirjoittamiseen, niin olen taas välitilassa. Epäonnistunut nanoprojekti on jälleen yhdellä koelukijalla, mutta toisin kuin edellisellä kerralla, onnistuin suuntaamaan edes osan patoutuneesta kirjoitusenergiasta uuden projektin suunnitteluun. En ole kirjoittanut uudesta projektista muuta kuin satunnaisia pätkiä, jotka ovat tulleet mieleen. Enimmäkseen olen käyttänyt aikaa suunnitteluun ja taustatutkimukseen. Osa minusta haluaisi jo hypätä täysillä uuteen projektiin, kun taas osa haroo vastaan. Tällä hetkellä kuuntelen sitä osaa, joka käskee olemaan kärsivällinen. Uuden projektin aloittamisessa on omat ilonsa, mutta niin kauan kuin Epäonnistunut nanoprojekti on yhä kesken, en osaisi kuitenkaan uppoutua täysin uuteen projektiin.
Joten odotan.