Kun periksi antaminen tekee hyvää

Periksiantamattomuus on hyve, josta aina jaksetaan toitottaa kaikissa motivaatioiskulauseissa. Joskus voi kuitenkin tehdä hyvää vain luovuttaa ja antaa periksi. Miksi turhaan hakata päätä seinään, jos asian parissa jatkaminen ei tee itselle enää hyvää? Itse annoin periksi tämän viikon keskiviikkona. Viime viikon maanantaina olin jälleen kerran aamuneljältä hereillä. Käsikirjoitus oli tauolla ja minulla oli edessä kaksi vaihtoehtoa: mennä lenkille tai aloittaa uusi projekti. Ei ole varmaan vaikea arvata, kumpi näistä vaihtoehdoista voitti.

Projekti, jonka aloitin, piti alun perin olla tämän vuoden NaNoWriMo projektini. En ole vuosiin osallistunut nanoon, mutta tänä vuonna halusin taas yrittää. Mielessä oli jo muutaman kuukauden pyörinyt uuden tarinan aloituslause, mutta muuta en tästä projektista sitten tiennytkään. Olin myös tietoisesti yrittänyt olla ajattelematta projektia liikaa, koska halusin kokeilla, millaista olisi kirjoittaa jotain, jota en ollut suunnitellut etukäteen.

Viime viikolla päätin sitten aikaistaa nanoni. Loin Scriveneriin uuden projektin, asetin projektin sanamäärätavoitteeksi 50 000 sanaa ja tavoitepäiväksi 18.10. eli kolmekymmentä päivää aloituksesta. Sitten aloitin kirjoittamaan.

Jaksoin tasan kahdeksan päivää.

Tavallisesti kirjoittamisprosessini etenisi seuraavanlaisesti: illalla kirjoitan käsin ja aamulla editoin sen, mitä sain illalla aikaiseksi.

Tämän projektin tarkoitus oli kuitenkin kokeilla vähän erilaista prosessia, eli hypätä käsin kirjoittamisen yli ja kirjoittaa kaikki koneella. Kolme ensimmäistä päivää sujui hyvin. Kirjoittaminen oli helppoa ja vaivatonta. Ideoita riitti, koska tässä vaiheessa kirjoitin ylös kaikki mitä tiesin projektista ja suunnittelin tarinaa sitä mukaan, kun asioita tuli mieleen. Neljännestä päivästä lähtien aloitin jokaisen kirjoittamissession valittamalla, että miksi ihmeessä olin kuvitellut tämän olevan hyvä idea?

Sitten tuli päivä numero yhdeksän. Oli aamuyö ja istun jälleen sohvalla läppäri sylissä. Vasemmalla puolella aamun ensimmäinen kupillinen kahvia ja oikealla puolella nukkuva kissa. Tuijotan tyhjää tekstitiedostoa ja koko homma etoi. Päivän tavoite oli kirjoittaa seuraavan luvun raakateksti, mutta en jaksanut edes valittaa, miten idioottimainen idea projektin aloittaminen oli.

Periksi antaminen ei ollut helppoa, mutta jälkikäteen olin päätökseen tyytyväinen. Sen sijaan, että kirjoitin sinä aamuna seuraavan luvun raakatekstiä editoin prologin kuntoon. Ja vaikka kirjoittaminen olikin vain hetkeä aiemmin ollut vastenmielistä, niin editoidessa olin onnellinen ja muistin jälleen, kuinka paljon pidän kirjoittamisesta.

Kahdeksassa päivässä sain aikaiseksi 16 500 sanaa, suunnittelin projektin 20 ensimmäistä lukua ja kirjoitin raakatekstin 11 lukuun. Suurin osa siitä mitä kirjoitin oli sitä samaa tajunnanvirtaa, jota kirjoitin käsin, mutta se ei haitannut. Olin päättänyt, että lasken kaikki kirjoittamani sanat.

Mikä tässä projektissa sitten mätti?

1. 1. Työskentelin tavalla, joka ei ollut minulle luonteinen. En ole nopea kirjoittaja, vaikka miten yrittäisin enkä pysty tuottamaan lyhyessä ajassa suuria tekstimassoja. Suurien tekstimassojen tuottaminen ei ole ongelma, jos aikaa on neljä vuotta, mutta 30 päivää on minulle ihan liian lyhyt aikaa.
   2. Kroppa ei kestänyt, tai tarkalleen sanoen kädet. Kirjoitan paljon töissäkin ja kädet eivät jaksaneet jatkuvaa naputtelua. Kynä kädessä käsi tekee sentään vähän erilaista liikettä eikä se rasitu samalla tavalla.

Mitä sitten opin tästä kokeilusta?

No ainakin sen, kuinka tärkeää on löytää itselleen toimiva työskentelytapa.

Aionko vielä joskus kokeilla nanoa?

Todennäköisesti, mutta ehkä vasta siinä vaiheessa, kun Supernotesista voi exportoida käsin kirjoitetut sivut tekstinä ulos. Projekti olisi voinut ehkä toimia paremmin, jos kaikkea ei olisi tarvinnut kirjoittaa koneella.