Luopumista

Joskus parasta mitä tekstille voi tehdä on luopua siitä. Ei välttämättä koko tekstistä, vaikka sekin voi olla joskus tarpeen, mutta jostakin sen osasesta. Esimerkiksi juonihaarasta, joka ei tuo tarinaan mitään. Hahmosta, joka ei ollut enää tarpeellinen. Niistä hemmetin darlingeista, joita Stephen King käskee tappamaan.

Viime viikolla jouduin jälleen luopumaan. Tällä kertaa en mistään niin dramaattisesta kuin jäljelle jääneestä päähenkilöstä vaan eräästä kohtauksesta. Sivun mittaisesta pätkästä, josta luopuminen tuntui pahemmalta kuin neiti K:n poistaminen. Tämä kohtaus oli yksi niistä, joka syntyi vaivattomasti ja jonka tunnelmasta olen aina pitänyt. Siksi sekin on kulkenut mukana kaikki nämä vuodet, ehkä jokusen vuoden lyhyemmän ajan kuin neiti K, mutta siitä huolimatta yhteinen matka on ollut pitkä. Kirjoitin kohtauksen aikoinaan hahmolle, jota ei ole enää mukana. Tämän jälkeen kohtaus on kiertänyt ainakin kolmella eri henkilöllä, joista viimeisin oli itse neiti K.

Vaikka neiti K:n poistaminen olikin aika kivuton operaatio, niin tästä kohtauksesta en ollut valmis luopumaan vaan annoin sen jälleen uudelle hahmolle. Pari viikkoa tuskailin sitten sen kanssa, miten saada kohtaus sopimaan käsikirjoituksen uuteen versioon, kunnes viime maanantaina, jälleen yhden iltavuoron jälkeen, totesin, että ei se vaan sovi. Niin ihana kuin se kohtaus olikin, se ei enää palvellut tarinaa. Ja heti, kun hyväksyin asian syntyi uutta tekstiä. Puoli sivua dialogia, joka ratkaisi ongelman, minkä tämän vanhan kohtauksen mukana raahaaminen oli aiheuttanut. 

Avauduin tästä luopumisen tuskasta parille kirjoittavalla ystävälle. Toinen heistä sitten sanoi, että hyvän kohtauksen poistaminen on ikävää, mutta jos on kerran saanut jonkin hyvän kohtauksen aikaiseksi, niin se tarkoittaa myös sitä, että niitä saa tehtyä enemmän. Ihan totta tämäkin, mutta siinä vaiheessa kun pitää luopua hyvästä kohdasta, on kyllä ihan varma ettei koskaan enää kirjoita mitään yhtä hyvää.