Kuluva vuosi oli sekä itselleni että kaikille muillekin hyvin erilainen kuin mitä kukaan osasi odottaa. Koronasta huolimatta vuoteen mahtui monia mukavia ja iloisia asioita, mutta näiden rinnalla oli myös suru-uutisia, ikäviä uutisia ja kaikenlaista muutakin. Tähän vuoteen mahtui paljon kirjoittamista ja kirjoittamisen iloa, mutta myös vaikean käsikirjoituksen kanssa taistelemista ja lannistaviakin hetkiä.
Enimmäkseen olin odottanut tältä vuodelta kaikenlaisiin menoihin osallistumista. Suunnitelmissa oli mennä teatteriin, näyttelyihin ja neulemiitteihin sekä osallistua kirjastojen järjestämiin tapahtumiin. Koska olen töissä kirjastossa, niin en yleensä ikinä jaksa lähteä työpäivän jälkeen vielä toiseen kirjastoon kuuntelemaan kirjailijavierailijoita. Tänä vuona, siihen olisi vihdoin ollut aikaa.
Tässä pieni katsaus vuoden kulusta
Tammikuun oli tarkoitus olla uuteen arkeen totuttelukuukausi, mutta koko kuukausi meni sairastelussa. Ensin sairastui kissa ja sitten mies ja minä seurattiin perässä. Pahimmassa vaiheessa olin jo aivan varma, ettei kissa selviä koko tammikuusta, mutta mikäpäs tätä minun eläintäni tappaa! Päällimmäisenä minulle on jäänyt keväästä mieleen eläinlääkärissä ramppaaminen. Huhtikuussa kissa pääsi leikattavaksi ja vointi on siitä vain parantunut. Meillä on ihan huippuihana eläinlääkäri, mutta en minä siltikään haluaisi tavata häntä ihan näin tiuhaan kuin olemme tänä vuonna tavanneet.
Helmikuussa tapahtui monta mielekästä asiaa. Ensinnäkin tietenkin se, että Syvän maan juuret tuli ulos, tekijänkappaleet saapuivat kotiin ja minä löysin vihdoin oman uuden arkeni. Ja ne muutamat viikot, mitä tätä uutta arkea kesti, olivat ihania. Ensinnäkin oli tietenkin uusi kirjoittamis- ja kotiarki, mutta koska maailma oli silloin vielä ”normaali”, niin oli myös kodin ulkopuolinen arki eli treenejä ja menoja ja muualla kuin kotona kirjoittamista.
Maaliskuussa alkoi korona. Julkkarit peruuntuivat, puoliso siirtyi etätöihin ja meillä, kuten koko maailmalla, alkoi uudenlainen arki. Vaikka uudessa arjessa oli omat haasteensa, niin oli tässä muutoksessa kivojakin puolia esimerkiksi se, että saimme joka arkipäivä syödä puolison kanssa lounasta yhdessä ja käpertyä sohvalle iltapäiväkahvien merkeissä. Ja koska olemme kummatkin tällaisia kotonaviihtyjiä niin meille eristäytyminen ei tuntunut erityisen ahdistavalta.
Keskeneräinen käsikirjoitus meni kesäkuussa ensin miehelle luettavaksi ja editointikierroksen jälkeen muutamalle muullekin lukijalle. Elokuu meni palautteen sulattelussa ja editoidessa ja syyskuussa laitoin kässärin vihdoin kustannustoimittajalle.
Syyskuussa kässäri oli siis pois käsistä ja kaikki hokivat, että nauti vapaasta. Sanon suoraan, että syyskuu oli minulle vaikea kuukausi. Olen luonteeltani projekti-ihminen, eli tarvitsen jotain mitä työstää. Osaan nauttia kässärivapaasta, jos se on lyhytaikainen eli muutama päivä tai enintään viikko, mutta kokonainen kuukausi oli vaikeaa. Projektivaje olisi ollut varmaan hyvä hetki ylenpalttiselle shoppailulle, mutta kevään eläinlääkärirumban takia sellaiseen ei ollut nyt varaa. Heinäkuussa, kun käsikirjoitus oli kolme viikkoa koelukijoilla, korvasin kässäriprojektin kirjoituskilpailuprojektilla. Löysin netistä kätevän listauksen erilaisia kirjoituskilpailuja ja osallistuin muutamaan. Syyskuussa kirjoituskilpailut eivät innostaneet yhtään, joten yritin korvata projektivajeen käsitöillä. Aloitin ihan liian monta uutta neuletyötä ja kaivoin ompelukoneen esille niin usein, että olen vieläkin ompeluähkyssä.
Lokakuussa sain sitten kässäristä palautetta ja se aiheutti minussa kahdenlaisia tunteita. Toisaalta olin helpottunut, että vaikka käsikirjoitus oli vielä vaiheessa, niin kustannustoimittaja oli siitä vieläkin kiinnostunut. Toisaalta se aiheutti myös lamaantumista, koska korjattavaa oli niin paljon, etten oikein tiennyt mistä lähteä liikkeelle.
Loppuvuosi on mennyt editoidessa. Juonen kokonaiskaari on pysynyt aika lailla samana, mutta paljon on myös muuttunut. Voisin oikeastaan kirjoittaa tästä editoimisprosessista ihan oman postauksen jossain vaiheessa.
Vaikka koronakevät meni aika kivuttomasti, niin koronasyksy oli vaikeampi. Kotiarki sujui vieläkin ihan mukavasti, mutta mitä pidemmälle syksy eteni, sitä enemmän huomasin kaipaavani kodin ulkopuolisia virikkeitä. Jonkin verran tähän auttoi, kun suoritin yhden avoimen yliopiston kurssin. Vaikka opiskelu tapahtui omalla ajalla ja luennotkin suoritettiin etänä, oli todella virkistävää ajatella muutakin kuin vain kässäriä ja kotijuttuja.
Kuluva vuosi ei ollut aivan sellainen kuin olin suunnitellut, mutta eipäs tässä ole siltikään valittamisen aihetta. Syvän maan juurien saama positiivinen palaute yllätti minut iloisesti, samoin kuin lehdissä ilmestyneiden arvioiden määrä. Kirjamessuihin osallistuminen oli myös hieno kokemus. Vaikkei virtuaalimessut voikaan korvata live-messuja, niin ainakin pääsin kokemaan miltä tuntui istua tv-kameroiden edessä. Jospa ne vaikka jännittävät vähemmän ensi kerralla.
Maanantaina edessä on paluu töihin ja jälleen uudenlaiseen arkeen totuttelua. Virkavapaavuosi oli hieno kokemus ja töihin paluukin tapahtuu ihan positiivisissa merkeissä. Toisaalta työ on sitä samaa ja vanhaa peruskirjastotyötä ja toisaalta mukana on myös vähän uusia ja mielenkiintoisia juttuja uuden roolin myötä.
Tässä vielä viisi lyhyttä faktaa vuodelta 2020
Paras lukemani kirja: Kristina Carlsonin Eunukki
Huonoin loppuun lukemani kirja: Ruth Waren Lukitut ovet
Mikä ilahdutti tänä vuonna: neuletreffit ystävän kanssa.
Mikä suretti tänä vuonna: suru-uutiset
Mitä kadun eniten: Helmikuussa ostamani kurkumalattea. Siinä oli viisi euroa, joita en saa koskaan takaisin ja makuelämys, jota en voi unohtaa.
Hyvää uutta vuotta!