Kun puhutaan kirjan julkaisemisesta, niin kohokohtana mainitaan aika usein se hetki, kun kirjan näkee ensimmäistä kertaa kirjakaupassa. Olihan sekin tietenkin upea kokemus, kun löydettiin kirja miehen kanssa akateemisessa, mutta pakko tunnustaa, että minua jännittää paljon enemmän se, että kirja on nyt kirjastoissa. Tänäänkin sain työkaverilta viestiä, että kirjaa näkyy jo varaushyllyissä. Eipä siinä mitään, mutta sitten erehdyin ajattelemaan, että minulle tutut asiakkaat tai työkaverit saattavat tarttuvat kirjaan ja lukea sen. Miten tällainenkin asia voi yhtäkkiä nolottaa?
Pahinta tai ehkä parasta on se, että kirjojen liikkumista voi edes jollain tasolla seurata kirjastojen sivuilla. Odottaa noutoa -tila aiheuttaa muutaman ylimääräisen sydämenlyönnin ja lainausmerkintä pientä hengenahdistusta, mutta jospa tähänkin tottuu. Jospa minä jossain vaiheessa lakkaan kirjoittamasta kirjan nimeä Helmet-hakuun.
Muuta
Kellotornin editoiminen on edistynyt lukuun 33, eli melkein puolessavälissä, muttei kuitenkaan. Toisaalta olen ihan tyytyväinen vauhtiin, jolla tämä on edennyt ja toisaalta toivon, että se menisi niin paljon nopeammin.
Tänään en ole editoinut mitään enkä aiokaan. Sen verran olen jo oppinut tästä uudesta arjesta, että treenipäivänä olen itselleni armollinen. Kerkiäähän sitä sitten muina päivinä.
Kuulostaa niin tutulta tuo, että ahdistaa vähän, että työkaverit ja muut tutut lukevat kirjan. Minusta se tuntui kaikkein oudoimmalta julkaisemisessa. Ei se, että tuntemattomat voivat lukea kirjani, vaan että puolitutut :D. Kummasti siihenkin sitten tottui :). Tsemppiä tottumiseen, siis!
Joo, puolitutut on pahempia 😀
Juttelin eilen eräälle toiselle juuri julkaisseelle kirjailijalle ja hän kertoi, että häntä hävetti koko ensimmäinen viikko. Eli ihan normiseurassa ollaan 🙂