Maanantaina käytiin miehen kanssa kiertämässä keskustan kirjakaupat ja etsimme merkkejä Syvän maan juurista. Löytyihän se lopulta Akateemisesta ja vieläpä hyvästä seurasta.
Olen näiden kuluneiden viikkojen aikana miettinyt paljon kirjoittamista ja sitä millainen kirjoittaja (jos ollenkaan) olisin, jos elämä olisi vienyt eri suuntaan.
Olisinko esimerkiksi löytänyt kirjoittamisen, jos olisin palanut opiskelujen jälkeen Irakiin, kuten alun perin suunnittelin.
Olisiko kirjoittaminen tuntunut mahdottomalta ajatukselta, mikäli vanhemmat eivät olisi näyttäneet esimerkkiä? Jos äitini ei olisi ollut niin intohimoinen kirjoittaja ja vielä intohimoisempi lukija? Tai jos isä ei olisi aina tasaisin väliajoin kaivanut esille käsin kirjoittamaansa, melkein tuhannen liuskan käsikirjoitustaan ja istunut keittiön pöydän äärellä ja työstänyt sitä? Entäpäs jos en olisi löytänyt puolisoa, jota ei koskaan haitannut kirjoittamiseen käytetty aika ja joka jaksoi aina kuunnella, kun selitin uusimman tarinan juonta?
Entä kiehtoisiko minua erilaiset tarinat, jos lapsuuteni ei olisi ollut supersankarisarjakuvia ja Agatha Christietä? Jos varhaisteinivuodet olisivat olleet jotain muutakin kuin Neiti etsiviä ja teinivuodet aikuisten dekkareita? Olisiko minusta voinut silloin kehittyä se tyttö, joka innostuu romanttisista komedioista eikä vain sarjamurhaajista ja rikoksista?
Haluan kuitenkin uskoa, että olisinpa päätynyt minne tahansa, niin olisin jossain vaiheessa löytänyt kirjoittamisen ilon. Ei ainoastaan julkaisutavoitteiden takia, vaan koska kirjoittaminen tekee hyvää.
Muuta
Syvän maan juurista tuli ensimmäinen arvio!
Tuhannet kiitokset Kirjarouvan elämää -blogin Piritalle pitkästä ja perusteellisesta arviosta.
On tosi etuoikeutettua, että kirjan ensimmäinen arvio oli näin postiviinen ja ihana <3